maanantai 29. kesäkuuta 2015

Sinne meni ja ohi on

Niin. Sinne meni se mun vaihtovuosi. Torstain ja perjantain välisenä yönä laskeuduin takaisin Helsinki-Vantaalle. Iskälle ajaessa ihmettelin suomen kaksikielisiä liikennemerkkejä ja sitä, kun yhtään ketään ei ollut yhtään missään (okei, kello oli myös kaksi yöllä, mutta eipä päiväsaikaankaan ihan turhan paljoa tilanne muuttunut).

Perjantaina sitten tulin ihan kotiin kotiin Mäntsälään. Nyt vielä ei oo ikävä Unkaria, mutta tiiän että pian tää suomielämä käy aika tylsäksi ja tulee ikävä taas Budapestin menoa ja meininkiä. Viimeisistä viikoistakin pitäis sieltä viellä joku postaus kyhätä, teen sen sitten kun jaksan pistää kuvia koneelle.

Vuos sitten olin jo mukana Facebookin vaihtariryhmissä ja kauhulla luin kotiinpalaavien juttuja. Olin ihan kauhussani siitä että, mitä siitäkin sitten tulee kun vuosien haave on ohi. Tottakai oon nyt haikeana, koska mun unkarilainen elämä on mennyttä aikaa. Unkariin pääsee helposti ja jotain pikkureissuja tuun tulevaisuudessa vielä tekemään. Pidemmäksi aikaa en varmaan enää sinne lähe, koska haluan nähä muitakin paikkoja. Unkarissa oli kivaa ja mahtavaa, mutta nyt on aika siirtyä eteenpäin. Mulla on uusia, isompia ja pienempiä, lähempiä ja kauempia, suunnitelmia ja ei tää kyllä mun viimeiseksi pidemmäksi reissuksi jäänyt.

Unkarin suhteen kieltä oon aatellut jotenkin jatkaa. Nyt oon sillä tasolla, että arkipäivän asiat sujuu ihan mutkitta ja ymmärrän monimutkaisempaakin, mutta sitten en kyllä enää ite osaa vastailla. Unkarin kieli ei oo erityisen kaunista, mutta sen sijaan se on ehkä mielenkiintoisin kaikista kielistä mitä oon opiskellut.

Osasin odottaa kulttuurishokkia, jonka Suomessa kohtaisin, joten sekään ei ole ollut sen kummempi juttu. Yllättävintä on ollut se, että vieläkin pitää huoneeseen astuessa hakea sitä valokatkasijaa kun Unkarissa ne oli paljon korkeammalla.

Ei musta nyt vielä ainakaan tunnu oikein miltään. Tuntuu, kuin en olis missään ollutkaan ja elämä rullaa täällä normaaliin tahtiin. Jossain vaiheessa iskee sitten se kunnollinen ikävä, mutta ei ainakaan vielä mitään isompaa. Oon vaan onnellisena vedellyt karjalanpiirakoita naamaan ja nauttinut vapaudesta. Unkarissa mulla tosin oli erilaista vapautta, kodin ulkopuolella pääsin liikkumaan julkisilla minne vaan ja koulustakaan ei tarttenut sen kummemin huolehtia, täällä taas julkiset ei liiku ihan samaan malliin ja koulukin pitää sitten syksyllä aloittaa, mutta kotona saan tehä asiat omaan tapaani ja rytmiini. Tai tottakai aina pitää sopeutua perheessä muihinkin ja esim tänään heräsin seittemältä vahtimaan veljiä, mutta ainakaan kukaan ei puutu mun henkilökohtasiin asioihin kuten vaatteisiin ja hiusten kuivaamiseen.

Nyt on monet kyselleet, että oliko siellä sitten kokonaisuudessaan kivaa ja kadunko. No en kyllä kadu. Monet vaihtarit sanoo, että vuosi oli yksi parhaimmista ja vaikeimmista ikinä. En nyt tiedä, koinko mä tätä ihan niin vahvana. Mäkin koin sen niin kovin kuuluisan tunteiden vuoristoradan, mutta sanotaanko, että jos olin varautunut Lintsin Ukkoon niin sainkin tivolin Matojunan. En siis kadu ja hauskaa oli, mutta erilaista se oli kuin olin odottanut. Paljon tasaisempaa.

Tää blogi ei luulvasti tule kuolemaan tähän. Vielä koitan tehdä sen yhen postauksen Unkarin viimeisestä kuukaudesta ja sitten saatan tänne joskus kirjottaa jotain Unkarista ja Rotarystä. En nyt vielä tiedä, että mitä käy sitten kun seuraavan kerran lähden maailmalle, jatkanko vaan tähän samaan blogiin (tän nimihän ei sinänsä kerro, että onko kyse monikosta vai yksiköstä, #suomi) vai teenkö sitten ihan uuden. Saapi nähdä.