maanantai 13. helmikuuta 2017

Kurt Wallanderin kotikaupungissa

Skånessa kaikki on lähellä ja 1-2 tunnin junamatkan säteeltä löytyy vaikka ja mitä. Ollaan suunniteltu jo aika paljon päiväretkiä lähiseuduille, enemmän mennään varmaan säiden vähän lämmettyä. Eilisaamuna päätettiin lähteä käymään Ystadissa, joka olikin aika symppiskaupunki. Ystad oli aikoinaan Etelä-Ruotsin tärkein kaupunki, ja keskusta on täynnä värikkäitä kivitaloja. Ystadin pelastus olikin Malmön merkityksen kasvaminen, sillä täten Ystadin vanhaa keskustaa ei tuhottu uudemman tieltä.


Kuulemma Ystadin katuvalot oli Ruotsin ensimmäisiä


Keskusaukio

Tykkäsin tosta koristeesta seinällä!
Kuten otsikossa lukeekin, Wallanderit sijoittuu Ystadiin ja nykyään myös kuvauspaikat on jonkinlaisia nähtävyyksiä. Meitä ei moiset ihan hirveesti kiinnostanu, joten pyörittiin vaan pari tuntia keskustassa. Nähtävää riitti näinkin.

perjantai 10. helmikuuta 2017

Sopeutumista

Uuteen paikkaan muuttaessa on aina omat kujeensa. Mä oon viimeaikoina alottanut uusissa maissa ja kouluissa muutamaan otteeseen, joten aattelin kirjottaa parit listat asioista, jotka on ollut suunnilleen samoja kaikilla kerroilla. Nyt kyllä vähän Ruotsi-painotteista, ne on parhaassa muistissa.

Näin sitä tuppaa alussa käymään:

1. Myöhästyy siitä bussista ihan vaan sen takia, ettei tiennyt sitä järkevintä reittiä ja käveli sitten ihan järjetöntä kiertotietä (tai odotti sitä väärässä paikassa...) Onneksi ruuhka-aikoina sekä kotiin että kouluun menevät bussit menee viiden minuutin välein, että ei sinänsä mikään isompi juttu. Turhaa vaan.

2. Ei tiiä, miten bussien kanssa toimitaan. Pitääkö seistä käsi ojossa bussia pysäyttämässä, mistä ovesta pitää mennä, onko pakko näyttää lippua. Jos on, miten? Painaako jotain nappuloita vai sanooko vaan kuskille, että lapsi Malmöhön (kyllä, täällä pääsee 20-vuotiaaks asti lastenlipulla). Kuskit ei oo tähän mennessä puhuneet sanaakaan englantia.

Junissakin oli säätöä lippujen kanssa, ensinnäkin aina matkakortilla ostettaessa tulee semmonen kuitti mukaan, mihin en oo muualla törmännyt. Luulin sitten, että se on se lippu, kunnes lopulta selvisi että voi vaan piipata sen kortin vaikka vaihtaessa bussiin. Ja junassa lipuntarkastaja lukee sen eri tavalla kuin Helsingissä, eli se kortti laitetaan lukijan alle, ei päähän (vaikka sitä korttia kuinka yrittäis tyrkyttää siihen päätyyn).

Budapestissä tältä säästyy, koska siellä ei vieläkään oo kortit käytössä ja kuukausilippukin on paperinpalanen.
 
3. Joka paikkaan varaa ainakin 20 minuutin myöhästymisvaran. Vaikka kuinka kattois Google Mäpseistä, että mihin suuntaan pitää mennä, on ihan eksyksissä kun tulee junatunnelista maanpinnalle.

4. Lähtee kävelemään väärään suuntaan, tajuaa asian, "tarkistaa" jotain puhelimesta, kääntyy takasin. Oishan se nyt ihan liian noloo yhtäkkiä tosta noin vaan kääntyä ihan randomisti niin puhelimesta voi tsekata muka muuttuneet suunitelmat.

5. Norjassa oli helppo tervehtiä kassoja ja bussikuskeja, koska hi ja hei kuulostaa tarpeeks samalta (norjassa siis ei äännetään äi:n ja ei:n välimaastosta). Nyt sitten jos on ihan perusjutut "moi haluutko kuitin moikka" ni kyllä menee ruotsiksikin ihan "hej nej tack hejdå", mutta entä jos sieltä tuleekin jotain tarkempia kysymyksiä tai - auta armias - small talkia. Tommosen varalta olis helpompi mennä heti alkuunsakin englanniksi.

6. Joku alkaa puhumaan ja pitäis vastata. Varsinkin jos kyseessä on lapsi tai vanhus. Joku romani tuli vähän päättäväisemmin kerjäämään ja tilanteesta selvittyäni alkoi joku vanhempi nainen päivitellä moista agressiivisuutta. "Mhm.. ja.. ja.. ja" hymyt päälle ja pois tästä seuraavasta haasteesta.

7. Ei osaa ees käyttää omaa ulko-ovea. Ekalla kerralla kun koitin lähteä ulos, en millään meinannut saada ovea lukkoon ja vielä avainta irti siitä ovesta. Parin minuutin säätämisen jälkeen onnekseni naapuri sattui tulemaan ulos omasta kämpästään ja näytti että miten sitä ovea pitää nostaa ja työntää.

8. Kävelee kauppaan, joka on tosi kaukana ja saa selville vastaavan olevan kolmannesmatkan päässä toisessa suunnassa. Tietty myös se, että pitää selvittää että missä kaupassa on mitäkin halvimmalla.

9. Miten siellä kaupassa maksetaan. Monissa kaupoissa on lähimaksulukijat, mutta ne ei toimi kaikkien korttien kanssa. Tän lisäksi Ruotsissa kolikkomaksut suoritetaan automaatilla, mikä yllätti ekalla kerralla. Sentään kaikki maksaa täällä veronsa (eli ei oo tullut vielä vastaan paikkaa, jossa ei kortti kävis), Norjassa ja varsinkin Unkarissa oli aina vähän käteistä mukana yllättävien tilanteiden varalle. Norjassa ei ulkomaiset kortit toimi ihan aina ja on kyllä muutama falafelpaikka, joissa ei varmaan ihan kaikkea verottajalle asti ilmoteta; Unkarissa taas tilanne on jälkimäinen.

10. Ei oo mitään hajua miten pyörän kanssa pitäis toimia. Vielä se on Örebrossa odottamassa kuljetusta etelänmaille, mutta oon jo koittanut kyttäillä oikeita toimintatapoja. Missä sillä saa ajaa (kävelytiellä, autotiellä vai erillisellä pyörätiellä on kaikki paikasta riippuen mahollisia) ja muuta semmosta. Katoin just junassa olevia pyörätelineitä, jotka oli kaks tankoa lattiasta kattoon ja mulla ei kyl oo mitään aavistusta, et miten se pyörä  pitäis asentaa niihin.

Eli toisin sanoen ei tiiä miten mikään tehään tai miten mihinkään mennään. Nää on niin pieniä ja (osittain) nykyään itsestäänselviä asioita, että tuntuu ihan hölmöltä olla osaamatta niitä. Täytyy vaan hyväksyä, että palautuu osittain lapsen tasolle, kun lähtee uusiin paikkoihin.

Sitten kun tuntee paikan, on nää jutut hanskassa ja tietää missä on ilmaset vessat.

keskiviikko 1. helmikuuta 2017

Ekat koulupäivät - jälleen kerran

Nyt on taas alotettu uudessa koulussa. Täähän on mun neljäs (ja toivottavasti viiminen) lukio.

Ekan kerran tulin tänne tiistaina 10. tammikuuta, mutta se viikko meni vaan kokeita tehdessä. Maanantaina sain selville, että joo tänne vaan ja tiistaina kaks viikkoa sitten alotin tunneilla.

Koulun nimi on Malmö Borgarskola ja se sijaitsee parin kilometrin päässä Malmön keskustasta. Oppilaita näin heittämällä on noin 1000-1500, eli samaa kokoluokkaa kuin mihin oon tottunut. Ehkä vähän isompi. Koulu on tosi kansainvälinen ja kuulen enemmän englantia kun ruotsia. IB:n lisäksi täällä on ainakin pari ruotsalaista linjaa englanniksi. Täällä on jopa erikseen toimistot, jotka auttaa hakiessa yliopistoihin Britteihin tai Jenkkeihin. Näiden lisäksi tietty on sit vielä normi-opo.

Tähän mennessä tää tuntuu aika erilaiselta muihin kouluihin verrattaessa. KKG Norjassa oli paljon rennompi, sekä oppilaiden että koulun puolesta. Toisaalta siellä säännöt oli yläastetasoa, kännykät ei saa olla pöydällä ja silleen. Täällä taas pitää aina olla oppilaskortit mukana.

Ressu oli myös ns. hikkekoulu, mutta sitä ei siellä näkynyt. En siis oikeestaan tiennyt tän koulun olevan mitenkään erityinen, mutta loppukokeiden keskiarvo on täällä 36 ja maailman keskiarvo tais olla 28 (maksimipisteet IB-tutkinnosta 45 ja yli 40 saa kai 5%). Näitä lukuja ei tarvii ottaa turhan vakavasti, koska en lupaa mitään niiden oikeellisuudesta, mutta suuntaa nyt antaa ainakin.

Kuulin kahen luokkalaisen puhuvan keskenään, kuinka perjantai on ainoa päivä, jona ei opiskella. Muutenkin kaikilla tauoilla ollaan kirjastossa opiskelemassa, mikäli sinne siis mahtuu, sen koko on tosi pieni tälle oppilasmäärälle. En oo tottunut tämmöseen, ite oon laiska kun mikä, mutta ehkä se motivoi muakin lopulta :D

Myös environmental systems and societies -kokeeseen opiskeltiin kauheella stressillä, mikä omasta mielestäni oli aika turhaa. Ei siellä -ainakaan vielä- oo opetettu mitään erikoista ja melkeen kaikki on tuttua yläasteelta tai vähintään lukion ykköseltä. Tosin en tiiä, mitä nää ekana vuotena teki (IB on siis kaksvuotinen tutkinto, eli ekana lukiovuotena voi tehä vaikka mitä).

Korkeelta putoaa kovaa. Norjassa mulla oli maailman paras lukujärjestys ja nyt on maailman huonoin. Norjassa ei siis ollut yhtäkään hypäriä ja päivät oli parhaimmillaan kahen tunnin mittasia ja pahimmillaankin 8.00-15.30. Nyt mulla ei oo päivääkään ilman parin tunnin hypäriä (mä siis niin inhoon hypäreitä, Suomen lukiossa tarkkaan pistin päivät täyteen), perjantaita lukuunottamatta päivät alkaa kaheksalta ja loppuu joko kolmelta tai puol viideltä. Vaikka olis vaan kolme tuntia. Ihan hirveetä ajan tuhlausta.

Ruotsalaisten suunnittelukyvyt ei säväyttäny tällä kertaa. Miks osa on merkitty blockeina ja osa on erikseen ja miksei yks blokki voi aina olla samaan aikaan? (Siis samat aineet samoihin aikoihin). Nyt mulla on ranska ja ruotsi samaan aikaan KERRAN viikossa. (Nyt vasta huomasin, että tässä uudessa blogiystävällisemmässä screenshotissa blockien kanssa ollaan jo järkevämpiä - alunperin niitä oli 6)
Tän lisäks perjantaita lukuunottamatta päivät on tosi samanlaisia. Hissaa yks tunti joka päivä, ranskaa myös, tiistain ja keskiviikon ainoo ero on yks lisätunti ja muuten ihan samat aineet eri järjestyksessä.

Koulun vaihto itsessään on mennyt ihan hyvin. Joissakin aineissa on tehty vähän eri asioita, mutta ei mitään ylitsepääsemätöntä. Joissakin aineissa oon jopa vähän edellä.

Tällä hetkellä sanoisin, että Ressu on ollut mun lempikoulu, Unkarin Csik Ferenc kaikista vähiten suosikki ja nää kaks nyt sitten jakaa keskimmäisen sijan. Saas nähä, mitä mieltä oon kun vähän paremmin asetun.

Oisin laittanut jotain Wikipediasta pöllittyjä  lainattuja kuvia (toki lähteet mainiten), mutta sain koululta MacBookin enkä osaa tallentaa sillä kuvia :D Tässä toi hiiren oikea näppäin toimii ihan samalla tavalla kuin vasenkin. Oon nyt -yllättäen- hypärillä ja oma kone on kotona.

P.S. Ihanaa kun saa kouluruokaa! Eväiden pakkaaminen oli aika ärsyttävä lisä aamurutiineihin. Valittajat siellä Suomessa hiljaa, eihän teitä kukaan kiellä joka päivä tuomasta omia ruokia jos ei tarjonta kelpaa.