maanantai 28. tammikuuta 2019

Elän viiden vuoden takaista unelmaani

Jos mulle olisi 15-vuotiaana eli viisi vuotta sitten kerrottu, mitä kaikkea seuraavan viiden vuoden aikana tapahtuisi, en tiedä mitä olisin tehnyt. Jo pelkkä tieto vaihtovuodesta sai mut valvomaan öitä, ja sitä innostusta pääse vähän näkemään ihan ekoissa teksteissä. Halusin vaan asua ja matkustaa mahdollisimman monissa maissa.
 
Nyt sen vaihtovuoden lisäksi pääsin kokemaan kansanvälisen koulun Norjassa sekä Ruotsissa ja tällä hetkellä oon täällä Prahassa kansainvälisessä firmassa töissä. Ranskassakin sain viettää yhden kesän au pairina. Aiemminkin oon kertonut, että juuri tuolloin 15-vuotiaana mulla oli aivan villejä unelmia ruotsalaisen lukion käymisestä. Tshekki taas oli viisi vuotta sitten mun eka vaihtoehto vaihtomaista, joten tää ei ole ihan mikä tahansa random-maa. Oon myös päässyt turisteilemaan: pelkästään vuonna 2017 kävin melkein kahdessakymmenessä maassa, kun taas tuolloin 15-vuotiaana olin yhteensä käynyt reilussa kymmenessä. Sekin jo aika hyvin.
 
Unelmat on vähän muuttuneet ja oon vähän pettynyt itteeni, kun suurin osa välivuodesta on tullut vietettyä Euroopassa. Toisaalta tässä on tullut mietittyä, että kauhonkohan tässä nyt vähän liian isolla lusikalla. Fyysisissä esineissä olen huomannut, että kun asioita lopettaa hankkimasta, ei niitä uusia enää kaipaa. Kun aina tarvitsee vain yhden uuden paidan, kyllä sen toisenkin haluaa kuukauden päästä. Eiköhän sama logiikka käy tässäkin?

Toisaalta taas mikä tässä elämässä on arvokasta ja tavoiteltavaa, jos ei kokemukset? Ja vielä sellaiset, jotka on ihan omia unelmia eikä vaan mitään kaikkien bucket listalla olevia? En nää tarpeeksi syitä näiden asioiden tavoittelemisen lopettamiseksi, sillä jokainen maa ja kokemus tulee varmasti kulkemaan mukana koko elämän. Toisin kuin ne paidat. Sitä paitsi olisi vähän surullista jos jo parikymppisenä olisi saavuttanut elämässään kaiken, mitä haluaa.

Jotkut on mulle sanoneet, että oon rohkea. Mun mielestä parempi sana olisi etuoikeutettu. Mua ei maailmalle lähtö ja maisemien vaihto ole ikinä pelottanut tai edes hermostuttanut. Se on vaan kivaa. Oon aina tiennyt, että se on se mitä haluun elämässä ja nyt mulla on se. Toisille vastaava asia voi olla vaikka lapsien hankkiminen tai tiettyyn ammattiin pääseminen, eikä mulla ole erityisesti rohkeampi olo kuin näillä ihmisillä on. Onnellisia ollaan varmaan kaikki, kun tajutaan mihin ollaan päästy.
 
Toisaalta onhan se arki arkea ulkomaillakin, ja myös unelmissa. Joka aamu ärsyttää herätys ja kahdesti päivässä pitää täälläkin pakottaa itsensä pesemään hampaat (vihaan toistuvia asioita). Mutta elämä ei voi olla yhtä juhlaa, ja tää arki on sellaista arkea, mitä mä haluun elää. Sen lapsen huutaessa tai pitkää työpäivää painaessa varmaan myös näistä muista asioista unelmoineet tarvitsevat pienen muistutuksen itselleen että hei, katopas mihin asti oot päässyt. Kaikille tekee varmasti hyvää aina välillä pysätyä ja katsoa mitä kaikkea on jo saanut, vaikka tulevaisuudenkin unelmointi on hyväksi. Ei vaan saisi liikaa elää siellä tulevaisuudessa.

Toivotaan vaan, että tuntuu samalta viidenkin vuodenkin päästä! Että voisin silloinkin sanoa, että Micaela 20v, tietäisitpä vaan mitä sulle on varalla.

Minä Prahassa, itsevarmana, kielitaitoisena, määrätietoisena, omaa itseäni ja tyyliäni löytäneenä, paljon nähneenä ja onnellisena. Kaikkea mitä viisi vuotta sitten halusin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti